Muistaakohan kukaan mua?
Oon Wilma. Edelleen se sama Wilma kun alussakin. Tosin erona on se että tällä hetkellä Lontoossa asumista on takana melkein 8kk ja ikää löytyy 19 sijaan 20. Kovin montaa postaustakaan en oo kirjottanut, mutta sitä nyt ei voi enää muuttaa.
Mähän lähdin maailmalle sen takia että mun vanha asuinkunta oli niin pieni että kaikki tunsivat toisensa ja mitään tekemistä ei oikeestaan ollut, kavereitakaan ei juuri löytynyt. Se ahdisti ja 15- vuotiaasta asti olin vaan haaveillut poispääsystä ja muutosta muualle, ulkomaille joo, mutta koska sen toteutumisesta ei ollut tietoa niin päälimmäisenä ajatuksena oli vaan päästä pois. Lukion lähestyessä loppua ja muiden hengittäessä niskaan niillä "MIKÄ SUSTA TULEE ISONA" "MIHIN SÄ MEET OPISKELEEN" "MITÄ SÄ HALUAT OPISKELLA" - kysymyksillä ahdistus kasvoi entisestään.
En siis jatkosta lukion jälkeen tiennyt mitään. Mitä lähemmäs valmistuminen ja ylppäripäivä tuli, sitä enemmän keskustelut koulussa, kotona, kavereiden, vanhempien, sukulaisten ja hyvänpäiväntuttujen kanssa rupesi käsittelemään noita edellä mainittuja kysymyksiä. Kotikunta rupesi tuntumaan entistä pienemmältä ja tulevaisuus ahdistavammalta. Pois oli vaan pakko päästä.
Aluksi olin lähdössä yksin. Opiskelemaan matkailua. Jenkkeihin. Olin itseasiassa yhteydessä yhteen kouluunkin mutta siinä mua rupesi ahdistamaan liian pitkä etäisyys sekä hullun kalliit lukukausimaksut. Myös usko omaan itseensä ja siihen että pystyisinkö loppujenlopuksi kuitenkaan siihen oli aikalailla mennyt. Se suunnitelma jäi siis kuudenteen lähetettyyn sähköpostiin.
Sen jälkeen varmaksi jäi ainoastaan se että haluan ulkomaille. Matkailu, muut kulttuurit ja kielet on aina ollut sydäntä lähellä joten se houkutteli kovasti. Siksi myös opiskeluvaihtoehdoista matkailuala tuntui ainoalta jota pystyin - ja kannatti - edes harkita.
Jossain vaiheessa paikkoina mielessä pyöri Jenkeistä New York ja Los Angeles, Euroopasta lähinnä Lontoo. Autralia ei asuinpaikkana ajatuksen tasolla iskenyt, vaikken sielläkään koskaan ole ollut. Nykissä olin kerran käynyt ja menettänyt sydämeni totaalisesti sille paikalle, Losissa en koskaan mutta halu sinne oli silti vahva. Lontoossa olin käynyt myös kerran mutta siitä oli useampi vuosi ja olin sen verran nuori että juuri mitään en muistanut. Päätöstä en osannut tehdä. Sitten yks kaks olinkin varannut Annikan kanssa matkan viikoksi Lontooseen. Käytiin siellä katsomassa yhtä koulua ja muutenkin fiilistelemässä että iskeekö kaupunki muhun vai ei. No iskihän se ja puol vuotta myöhemmin muutettiin.
Siinä välissä - ja edelleenkään - ne kysymykset mun tulevaisuudesta ei oo loppunut. Ymmärrän kyllä ja anteeksi koitan antaa vaikka ahdistaa, vastauksen koitan tilanteen mukaan keksiä päästä. Ylppäreissä kun vieraat kysyi jatkosuunnitelmista vastasin vain että "mä muutan syksyllä Lontooseen". Monet naureskeli, toiset kannusti. Molempia osapuolia ymmärrän. Onhan se nyt suht absurdia että vastavalmistunut ei kerro loistokkaita tulevaisuudensuunnitelmiaan upeassa koulussa ja mielettömän todistuksen ja tutkinnon saavuttamisesta. Seuraava kysymys oli aina että "Jaa, mitä tekemään?" No kun en tiedä. Kaikille vastasin että aluksi töihin mutta että keväällä hakisin kouluun. Todellisuus oli kuitenkin toinen. Alusta asti tiesin etten kouluun tulisi hakemaan, anteeksi äiti ja isi siitä. Se oli vaan helpoin keino saada ihmiset lopettaa kysely ja se hiljainen tuomitseminen siitä etteikö nuori ihminen aio mitään tutkintoa itselleen opiskella.
Nyt on se melkein 8 kuukautta Lontoossa asumista takana ja tuntuu että oon vaan entistä enemmän hukassa. Lapsuuden haave lentoemännäksi tulemisesta rupeaa horjumaan ja usko siihen että mitä sitä loppujenlopuksi tulenkaan tekemään katoaa entistä enemmän. Se tosin johtuu melko varmasti siitä että kieltäydyn ajattelemasta tätä aihetta. Joo, tiedän. Ei se ongelma ja ahdistus katoa, eikä varsinkaan ratkea sillä että suljen sen mielestä ja kiellän kaikkia puhumasta mihinkään opiskeluun liittyvästä, mutta kai se on ollut jonkinlaista itsesuojelua. Tai tiedä sitten mitä. En ole halunnut kohdata kyseistä aihetta koska se tarkottaisi että pitäisi tehdä viisaita päätöksiä. Muttakun en halua.
Ongelma tässä mulle itselleni on tavallaan hyvin selkeä. Mä en TAHDO opiskella itselleni tutkintoa sen takia että "olisi edes jotain mihin luottaa ja mitä tehdä", en halua itselleni duunia mitä vihaan. Haluan duunin jota rakastan, haluan olla onnellinen. En usko että löydän sen työstä ja tutkinnosta jonka olen opiskellut vain sen pakon takia. Siksi mulla ehkä onkin niin vahva suhtautuminen ja kieltäytyminen opiskelua kohtaan. Tunnen itseni sen verran hyvin, että jos en opiskeltavaa ainetta rakasta, ei siinä ole mitään järkeä edes opiskella.
Viime viikolla kun Annika lähti lomalle ja mulle tuli viikko ns. omaa aikaa, katsoin Pitch Perfect- leffan parikin kertaa. Ensimmäistä kertaa aikoihin mulle tuli olo että tahdon kouluun. Tahdon nähdä samoja naamoja joka päivä, haluan hengata ja viettää aikaa jollain kaveriporukalla ja luoda muutenkin muistoja. Haluan tietynlaisen rutiinin elämääni mitä koulu toisi. Tästä ajatuksesta kehitin itselleni uuden kriisin. "Okei, haluan kouluun koska kaipaan sitä athmosphereä mikä koulussa on, mutta mitä helvettiä mä opiskelen ja MISSÄ???". Siitä lähdin ajattelemaan mun tulevaisuutta pitkästä aikaa edes jonkun verran.
Haluan edelleen matkustaa, ja haluan edelleen tehdä töitä muiden ihmisten kanssa ja parissa. Jotain missä on vuorovaikutusta työkavereiden kanssa mutta joka on myös asiakaspalvelua (mikä on sinällään jo ihme koska vähintään joka toinen päivä joku elämäänsä kyllästynyt ihminen/asiakas osoittaa miksi sitä tulisi vihata.). Lentoemäntä tuli takaraivosta taas esille ja rupesin pohtimaan sitä jälleen. Huomasin että sen verran nämä kaikkien rakastamat "helpot" asiakkaat ovat vaikuttaneet pohdintaani, että lentoemäntänä sitä ei ehkä jaksaisi. Duuni olisi aivan mieletöntä ja tiedän että tykkäisin, mutta kuinka usein joutuisin tekemisiin näiden vaikeiden tapausten kanssa? Ja lentokoneessa kun ollaan jumissa aina se tietty aika, niin se kahden minuutin kestohymy jonka pystyy kaikille tuottamaan on melko vaikea varmasti pitää yllä useamman tunnin ajan. Ajatukset siirtyi taas lentäjään. ( Lentoemäntä siis on kokoajan ollut mulla se varsinainen tavoite, mutta lentäjäkin on aina välillä ajauksen tasolla nostanut päätään) Niin kävi nytkin. Tulin siihen tulokseen että lentäjänä olo olisi aivan mieletöntä, ja tietyllä tavalla samaa kuin lentoemännän duuni, mutta ei kuitenkaan. Siinä on omat puolensa.
Viimeiset pari päivää olen tätä ajatusta haudutellut ja tänään pitkästä aikaa ihan jopa Googlettelin lentäjäkoulua Suomessa. Voi mun jee. Ensinnäkin, ainoa Suomen lentäjäkoulu on Porissa. Juu ei kiitos. Kiinnostaa kuin kilo sanonko mitä. Toisekseen, lukiosta pitäisi olla luettuna ja kirjoitettuna pitkä matikka jonka kolmen kurssin jälkeen vaihdoin lyhyeeseen, sekä fysiikka jota en ole ikinä osannut. Sitä on lukiosta suoritettuna se huima yksi pakollinen kurssi ja numerokin taitaa olla 5 vai 6.. Kolmantena esille tuli se kuinka tajuttoman vaikea kyseiseen kouluun on päästä (jossain joku luku oli että n. 30 valitaan 3000:sta), ja viimeisen niitin arkkuun löi se hinta. Miten helvetissä mulla olisi ikinä varaa maksaa sitä?! Lainalla joo, mutta entäs sitten se lainanmaksu..
Rupesin miettimään järkevästi että okei, jos mä oikeasti tätä haluan niin ensimmäisenä nyt on suht "helppo" suorittaa ne lukion kurssit. Ilta/aikuislukioon vaan ja pitkää matikkaa ja sitä fysiikkaa lukemaan, done. Poriin kai voisi muuttaa, ehkä siellä sen kaksi vuotta jaksaisi, done. Hintakin nyt hoituisi sillä lainalla, done. Mutta tuo viimeinen kohta siitä kuinka tajuttoman vaikea sinne on päästä ei nyt juuri lohduta. En mä ikinä tule olemaan yksi niistä 30:stä jotka valitaan, en ikinäikinä. Ei väliä että kuinka paljon sitä duunia sen eteen tekisi.
Kaikenlisäksi ihan vaan että tekisin kaikesta entistä vaikeampaa itselleni mulla on tiettyjä tavoitteita elämälle jotka on suht ikäsidonnaisia. Okei, mä oon nyt 20. Jos meinaan toteuttaa tän lentäjäkoulun alottaen noista lukion kursseista, niin saisin ne suoritettua ehkä aikaisintaan puolessatoista vuodessa. Olisin melkein 22, ehkä jopa 23. Kouluun päästessä ja sieltä valmistuessa olisin ehkä joku 24- 25. No mites sitten kun oot koko elämäsi ajatellut että haluaisit saada ensimmäisen lapsen siinä 25 pintaan? Ja naimisissa olisi myös ihan kiva olla sen lapsen isän kanssa. Mites sitten nämä. Joo okei tiedän, nää on todella isoja juttuja eikä elämä todellakaan ikimaailmassa mene suunnitelmien mukaan muttakun. En tahdo olla "vanha" äiti. Älkää nyt mitään rovioita sytytelkö. En sano että 27 vuotiaasta ylöspäin ensilapsen saaja on vanha. Ei ole, ei nykyään oikeasti ole. Sehän taitaa enemmän olla normi nykypäivänä saada siinä iässä lapsi. Muttakun mä en tahdo sitä. Mulle itselleni se tuntuu vanhalta. Tyhmää- joo. On. Sitä nimenomaan. Mutta en vain voi sille mitään, ja mielipide ei muutu vaikka kuinka koitan ajatustapaani vaihtaa.
Toinen ala mistä salaisesti oon haaveilut mutten ikinä ääneen oo sanonut on jotain muodin parissa. Mutta jos lentäjäksi on vaikea päästä niin mites sitten tämä muoti? Joka toinen 14- vuotias haluaa menestyä muodin parissa ja olla menestynyt muotisuunnittelija, stylisti etc. Mä rakastan vaatteita, tyyliä, kenkiä ja kaikkea näihin liittyvää. Ymmärrän valmistusprosessista, kankaista ja leikkauksista sun muista myös jonkun verran. Uskaltaisin ehkä jopa sanoa että mulla on tietyllä tavalla silmää väreille, niiden yhdistelylle ja eri tyyleille. (se tosin ei aina heijastu omaan pukeutumiseen ja ostoksiin mutta se nyt on taas oma tarinansa) Sama pätee siihen että näen minkälaiset leikkaukset, mallit, värit ja tyylit sopivat muille ihmisille. Tässä alassa kuitenkin ne menestymismahdollisuudet on ollut se tekijä minkä vuoksi oon aina työntänyt sen vaan takaisin kaikkien muiden ajatusten alle. Kuinka todennäköistä se oikeesti on että susta tulis menestynyt muodin parissa? Ei kovinkaan. Ja vaikka kuinka rakastankin seurata eri tyylejä ja muotia ja merkeistä hieman tiedän, niin en usko että mussa on tarpeeksi intohimoa alaa kohtaan. Tai siis, äh. Vaikea selittää. Käsitän tänkin niin, että muotimaailmassa menestyvät ne jotka on siitä polvenkorkuisesta asti ollut muodista kiinnostuneita ja elää siitä. Mä en ole ihan niin vahvasti tähän suhtautuva. Mä nautin siitä, ja olisi aivan mieletöntä työskennellä muodin parissa. Sekin vois tehdä mut onnelliseksi ja olisi aivan mieletön sekä monipuolinen ja ihan varmasti mielenkiintoinen duuni, ei voisi valittaa. En vaan tiedä onko musta siihen. Tai että istuisinko sinne niiden muiden joukkoon, jos en olekaan niin passionate kuin muut. Kaikenlisäksi tiedän vaan että se alana kiinnostaa, mikä se tarkka suuntautuminen siellä olisi- ei mitään hajua. Mä en tiedä, niinkuin pari kertaa oon jo kirjoittanutkin. Muttakun mä en vaan tiedä.
Lievästi sanottuna oon siis jumissa. Ja lietson lisää ahdistusta itselleni tästä aiheesta. Kello on nyt 2 yöllä ja mä kirjotan tätä. Koska meinasin äsken ruveta itkemään siitä ahdistuksesta mitä tää mussa aiheuttaa ja mun oli vaan pakko päästä purkamaan tää jonnekin vaikka nukkumassa pitäisi olla. Oon tainnut kirjottaa tätä postausta nyt ehkä jonkun kaks tuntia. Putkeen. Postauksen pituudesta ja aiheen hyppelystä saattaa siis arvata kuinka paljon tää oikeasti herättää mussa loppujenlopuksi ajatuksia ja ahdistusta. Muttakun mä en tiedä. Eikä kukaan muukaan. Kukaan ei voi päättää näitä asioita mun puolesta, joten oon tässä melko lailla yksin päätökseni ja tuskailuni kanssa.
Tällä hetkellä olen siis melko syvällä masennuksessa ja varma siitä ettei musta ikinä tule mitään. Oon myös varma siitä ettei mun ongelmat ratkea koskaan ja ettei ykskään näistä ammateista mitä tässä oon luetellut tuu loppujenlopuksi olemaan se mun tulevaisuus, ihan vaan koska.
Nyt jatkan kuitenkin nukkumista koska mun täytyy herätä puol kuudelta viemään tota mun toveria junalle.. Anteeksi tästä maailman pisimmästä ja tylsimmästä hiljaisuudesta ja siitä että paluu postailun pariin oli nyt vähän mitä oli. Pakko oli jonnekin päästä purkamaan ja tämä tuntui parhaalta. Katsotaan jaksaako kukaan lukea kokonaan haha! Nyt öitä ja palaillaan! (tällä kertaa on lupaus, mulla on jo pari postaustakin suunnitteilla!)
xx, Wilma
